Miten yhdistää opinnot ja usko?

 Opinnot ovat edenneet siihen pisteeseen, että suuntaavat ammatilliset opinnot ovat alkaneet kovalla rytimällä. Tämä on itseä haastanut paljon, koska meillä on ryhmässä henkilöitä, joiden läsnäollessa haluaisin olla mieluummin mahdollisimman näkymätön ja opinnoissa joudumme pitämään esimerkiksi lyhennettyjä versioita rippikoulun oppitunneista tai ohjaamaan muuten erilaisia hetkiä. Haluaisin poistaa nämä muutamat ihmiset pois, tai vaihtoehtoisesti olla tekemättä ohjausnäytettä, sillä olo menee aivan kamalaksi. Onnea on muutamat opiskelukaverit, jotka tsemppaavat ja tukevat tuomitsematta, mutta ei se silti helppoa näistä asioista tee.

Tämä on saanut aikaan myös sen, että olen harkinnut opintojen keskeyttämistä väliaikaisesti, mutta lopulta olen päättänyt kuitenkin purra hammasta ja saada suoritettua opinnot heistä huolimatta. Lähiopetuksia ei ole enää kuin yhden lukukauden verran tämän kuluvan kevään lisäksi. Nämä ammatilliset suuntaavat opinnot ovat kuitenkin herättäneet pohdintaa myös siitä miten yhdistää omaa uskoa ja opintoja. Paljon on joutunut muistuttamaan itseään siitä, että kun pyytää korkeimmalta apua, ei se apu tule aina sellaisena kuin itse toivoisi, mutta jonkinlaisen rukousvastauksen saa kyllä. Yllättävän hyvin esimerkiksi on järjestynyt uusi ryhmä tai muuten tehtävien teko, kun on vain uskaltanut sanoa tarvitsevansa apua ja pyytänyt sitä myös rukouksessa.

Saan olla kiitollinen siitä, että mulla on opiskelukavereita, jotka ovat ottaneet minut ryhmäänsä ja joiden kanssa ei tuomita, vaikkei aina pystyisikään panostamaan 100%. He ovat myös kannustaneet työnhaussa ja muussa sekä saaneet aikaan olon, että kuulun taas johonkin porukkaan.

Kun usko vahvistuu

Aikoinaan reilu 10 vuotta sitten tätä blogia aloittaessani mä ajattelin tän olevan mulle kanava purkaa omaa pohdiskeluani uskosta ja tuoda esille omia kokemuksia ja näkemyksiä. Kirjoittelu on jäänyt vähälle, enemmän on tullut kirjoiteltua runoja, joista osa ihan biisimuotoisiakin. Viisi vuotta sitten uskalsin jättää jo niin tutuksi tulleen varasto-alan taakseni ja lähdin opiskelemaan ensimmäistä kirkon alan ammattiani, ja loppuvuodesta 2021 valmistuin unelma-ammattiini suntioksi. Sain heti valmistumisen jälkeen määräaikaisen virkasuhteen ja ehdinkin peräti 3,5 vuoden ajan tehdä suntion töitä määräaikaisilla sopimuksilla, kunnes ollaan tässä päivässä. Reilu vuosi sitten hain vakituista työpaikkaa, kun tekemäni viransijaisuus laitettiin hakuun, mutta en tullut valituksi. Tuolloin päätin, että mikäli en vakipaikkaa saa, niin haen ammattikorkeaan opiskelemaan kirkon nuorisotyötä. Vakipaikka jäi saamatta ja monien työkaverien ihmetykseksi otin asian todella rennosti vastaan. Kysyttäessä eikö harmita, vastasin kaikille "tätä paikkaa ei ollu tarkoitettu mulle, mä uskon, että tää on yläkerran isännän merkki siitä, että mun täytyy hakea opiskelemaan". Tuo tunne vahvistui, kun sain opiskelupaikan ja aloitin viime syksynä Diakonia-ammattikorkeakoulussa monimuotona sosionomi (amk) kirkon nuorisotyönohjaaja -opinnot.

Opintojen myötä olen saanut elämääni hurjan paljon uusia ihmisiä ja opinnot ovat tuoneet mua myös lähemmäs omaa uskoani. Löysin myös opinnoista ihmisen, jonka kanssa oli tulevaisuuden suunnitelmia, puhuttiin yhteenmuutosta ja naimisiin menosta, mutta lopulta Jumalalla taisi olla muita suunnitelmia, sillä useamman kuukauden omissa oloissa tapahtuneen "mitä se mussa voisi nähdä, meillä on ihan liikaa ikäeroa" -pohdintojen ja pari kuukautta kestäneen seurustelun jälkeen suhde päättyi. Vaikka ero olikin tavallaan yllätys, ja sitä seurasi suuri hämmennys, olen jälkeenpäin ymmärtänyt, että jollakin tasolla osasin aavistaakin, että suhde ei tule kestämään. Toki mua harmittaa, että monet suunnitelmat menivät aivan uusiksi yllättäen, mutta samalla olen löytänyt sisältäni ennen kokematonta rauhaa ja levollisuutta sekä uutta voimaa uskosta. Olen useita kertoja viimeisen kuukauden aikana lausunut hiljaisia rukouksia, joissa olen pyytänyt niin johdatusta itselleni kuin toisellekin osapuolelle. Joudumme kuitenkin koulun vuoksi olemaan tekemisissä vielä 2,5 vuoden ajan. Molempien toive on, että voimme olla edelleen koulukavereita, mutta jollakin tasolla itse en ole ihan varma onnistuuko se. Itselleni ei ole ongelmaa olla tekemisissä, mutta koska eropäätös tuli hänen puoleltaan ja melko nopeasti tehtynä on lukuvuoden alun lähestyessä mielessäni pyörinyt paljon ajatuksia siitä, kuinka lukuvuoden aloitus tulee sujumaan.

Opintojen myötä olen myös päättänyt tehdä ehkä elämäni suurimman siirron ja jo keväällä alkanut pohdinta muutosta pois pääkaupungin vilinästä kohti Keski-Suomea on ottanut tuulta alleen. Alunperin aloin miettimään muuttoa edullisemman asumisen vuoksi, sitten kuvioihin tuli parisuhde Keski-Suomessa asuvan opiskelukaverin kanssa, mutta eron myötä palasin alkuperäiseen ajatukseeni muuttaa edullisemman asumisen perässä. Tämänkin asian osalta pyysin Jumalalta johdatusta ja merkkiä siitä, onko valitsemani suunta oikea. Siinä vaiheessa, kun työpaikka opintojen oheen varmistui ja myöhemmin myös asunto, oli pakko kysyä entisen työpaikkani papilta, että onko tämä nyt sitä Jumalan johdatusta ja hän vahvisti tämän olevan juuri sitä. Siispä seuraava askel on hoitaa tämän kesän kesätöiden viimeinen kaksi viikkoa kunnialla ja samaan aikaan valmistella muuttoa. Jos Jumalan suunnitelma on, että muutan Keski-Suomeen ja aloitan siten täysin uuden luvun elämässäni, niin silloin aion seurata sitä tietä ja luottaa siihen, että kyllä Jumala johdattaa ja näyttää oikean suunnan.

Palataanpas vielä unelma-ammatteihin. Suntion työ on se, mitä haluan itse ihan tosissani tehdä ja koko ajan ajatukseni on ollut, että nuorisotyönohjaaja on niinsanotusti backuppi. Tässä oman uskon ja sisäisen rauhan vahvistuessa olen kuitenkin tullut siihen päätökseen, että ei kannata liiaksi suunnitella itse omaa tulevaisuuttaan tai luoda liian tarkkoja suunnitelmia. On paljon monellakin tapaa paljon helpompaa luottaa siihen, että Jumala johdattaa ja näyttää kyllä oikean tien, kunhan vain sitä osaa itse pyytää ja vastaavasti kuunnella mitä Jumala rukouksiin vastaa.

"Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. (Jer. 29:11)"

"Herra itse kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää. (5. Moos. 31:8)"

"Hän antaa minulle uutta voimaa ja pitää minut uskollisesti oikealla reitillä, sillä hän on nimensä veroinen. Vaikka kulkisin kuoleman varjostamassa laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, koska sinä kuljet kanssani. Ohjaat minua paimensauvallasi ja pidät pedot loitolla. (Ps. 23:3–4)"

Suurin on rakkaus...

Kolme vuotta sitten, olen viimeksi tuntenut tällä tavoin. Siitä syystä, olen ollut melkolailla hukassa monet kerrat tämän viikon aikana. Olen ihastunut, rakkaudesta en uskalla tässä vaiheessa puhua, mutta vahva ihastus on hyvin lähellä totuutta. Koska tuntemukset ovat niin sekaisin, en ole edes uskaltanut yrittää selvittää ajatuksiani yksin. Etenkin iltaisin, mutta toisinaan myös päivisin, on pakottava tarve ristiä kädet ja pyytää Herralta apua.

On niin paljon asioita, jotka tällä hetkellä vielä pelottavat ja mietityttävät tässä parisuhteessa. Onnekseni toinenkin osapuoli on jokseenkin hukassa ajatustensa kanssa, mutta en tiedä millä tavoin hän omalla kohdallaan näitä ajatuksiaan käsittelee. Itse luotan ajatukseni Herran haltuun, sillä tiedän Hänen voivan johdattaa minua oikeaan suuntaan.

Käyn maanantaisin seurakunnan lapsi- ja nuorisokuoron harjoituksissa ja joka viikko aloitamme lasten lähdettyä nuorten osuuden sillä, että laulamme Isä meidän -rukouksen. Tällä viikolla tuota laulaessa musta tuntui, kuin jokin olisi jysähtänyt jossain mun sisimmässäni. Satuin sitä laulaessani ajattelemaan tätä parisuhteeni toista osapuolta ja laulun jälkeen mulle tuli todella vahva tunne siitä, että Jumala tahtoo mua auttaa tämän parisuhteen kanssa. Hän näkee ja tietää kuinka aiemmat suhteeni ovat päättyneet, Hän tietää mikä on minulle parasta ja siksi tahdon Häneen turvata. Tästä syystä odotan suuresti sunnuntaita, silloin on ohjelmassa äitienpäivän perhemessu ja ollaan siellä kuoron kanssa laulamassa. Vaikka muuten ei tulekaan messuissa käytyä, niin näitä kuoroesitysmessuja odotan aina suuresti, tuntuu niin hyvältä päästä ehtoolliselle ja nauttimaan siitä tunteesta, joka kirkossa tulee.

Totisesti toivon, että Herra johdattaa tämän parisuhteen parhaaksi näkemällään tavalla, toki myös toivon, että se Herran parhaaksi katsomansa tapa on kestävä ja pitkä parisuhde, mutta luotan siihen, että jos Herra toisin päättää, se on minun parhaakseni.

"Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi." (1.kor. 13:4-8)

"Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus." (1.kor. 13:13)

Mihin mä oikein uskon?

Mut on pienestä pitäen kasvatettu kristittynä, mutta vasta riparin jälkeen mä olen alkanut pohtimaan omaa uskoani. Pienenä kävin seurakunnan kerhossa, kouluikäisenä innostuin seurakunnan kuoroon. Riparinkin kävin monen muun ikäiseni tapaan ja siitä sitten matka jatkui isoskoulutukseen.

Sen hetken, kun mä aloin pohtimaan enempi omaa uskoani, mä muistan hyvin. Oli mun omaa riparia seurannut kesä, olin isosena "Sipulissa", siis Sipulin leirikeskuksessa järjestetyllä riparilla. Se oli hauska leiri, kun pikkusissakin oli jo entuudestaan itselle tuttuja henkilöitä. Yhtenä iltana toisen isosen pitämä hartaus kosketti mua itseäni todella syvältä. Tän toisen isosen hartauden aiheena oli oma usko. Kun tää toinen isonen puhui siitä, että miten usko näkyy hänellä omassa elämässä, mä tunsin tietynlaista yhteenkuuluvuutta. Tuli sellainen tunne, että näin mäkin haluan elää Jumalan lapsena. Jälkeenpäin ajateltuna en ole onnistunut kovin hyvin.

Riparin jälkeen Raamattu oli mulle todella tärkeä. Sittemmin lukeminen on jäänyt, mutta kyllä mä sen  rippiraamatun aina välillä kaivan esiin ja luen muutaman jakeen. Suurin ongelma kuitenkin on siinä, että mun rippiraamattuni alkaa olemaan hajoamispisteessä. Vähän elämää nähnythän se kyllä on, kun kannet meinaavat irrota. Mä kuitenkin luotan siihen, että Jumalalle on ihan se ja sama onko mun Raamattuni ehjä vaiko ei. Tärkeää on se, että mä haen turvaa Raamatusta ja Jumalalta silloin, kun mä sitä tarvitsen.

Ennen kuin mä aloin kirjoittamaan tätä tekstiä, mä otin Raamatun käteeni ja avasin sen ihan sattuman varaisesti. Raamattuni aukesi Vanhan Testamentin loppupuolelta, Hesekielin kirjan 13-14 lukujen kohdalta. Annoin katseen harhailla sivuilla, etsimättä sen koommin mitään. Kun sitten katse pysähtyi, luin sen, mitä näin.

"Sen tähden sano Israelin kansalle: Näin sanoo Herra Jumala: Kääntykää, luopukaa epäjumalistanne, hylätkää iljetyksenne. Olittepa sitten Israelin kansaa tai sen keskuuteen asettuneita muukalaisia, tämä koskee teitä kaikkia. Joka luopuu minusta ja antaa sydämensä epäjumalille, joka kiinnittää katseensa sellaiseen, mikä vie hänet syntiin, ja silti tulee profeetan luo pyytämään minulta vastausta, saa kyllä vastauksen. Kyllä minä vastaan - minä itse, Herra. Minä käännän katseeni tuohon ihmiseen ja repäisen hänet kansani keskeltä, teen hänestä varoittavan esimerkin. Niin te tulette tietämään, että minä olen Herra." (Hes. 14:6-8)

Tän kohdan luettuani, mä tajusin uskoni harhailleen vuosien varrella melkoisesti. Jossain syvällä sisimmässä, mulla on ollut se usko Jumalaan kyllä, mutta välillä mä olen unohtanut sen. Vaikka mä olen laulanut seurakunnan kuorossa jo lähemmäs 15 vuotta, osallistunut useisiin messuihin ja muihin kirkollisiin asioihin, mun uskoni on silti horjunut. Elämän vaikeimpina hetkinä, mä en uskaltanut pyytää apua Jumalalta, vaikka moni mun läheisistäni niin tekikin.

Lukiossa mä sain hiukan hajua siitä, mihin suuntaan mun uskoni on kulkenut, kun kokeessa oli yhtenä esseekysymyksenä vanha yo-kysymys:
"Mitä kirkko opettaa?
Olet lomamatkalla kaukana erilaisessa kulttuuripiirissä. Tutustut matkallasi mielenkiintoiseen henkilöön, joka ei tiedä kristinuskosta juuri mitään. Hän pyytää sinua kertomaan kristinuskon opista ja erityisesti siitä kirkkokunnasta, johon itse kuulut. Mitä kerrot?"
Se oli kesäkurssi vuonna 2009, viisi vuotta sitten. Mä kärsin aivan kamalasta koepaniikista tuolloin, mutta onnekseni meidän uskonnon opettaja oli hurjan ymmärtäväinen. Häneltä sainkin sitten kysyä kokeen aikana pikkukysymyksiä, tokikaan suoria vastauksia en saanut. Hänen ansiostaan mä tajusin, että oikeastaan koko kristinuskon opetus on sidottuna yhteen hyvin helppoon riparin ulkoläksyyn - Apostoliseen uskontunnustukseen.

Siitä mä sen esseen sitten kirjoitin. Avasin koko Apostolisen uskontunnustuksen niin, että lopulta siitä tuli mulle pakkomielle. Mä uusin sen lukion kolmannen uskonnon kurssin varmaan viidesti, oli vaan pakko saada siitä kymppi. Joka kerta, mä kirjoitin kotiesseen tästä samasta aiheesta, kokeessa sitten en enää siihen takertunut. Sit vihdoin sain siitä esseestä ne täydet 6/6 pistettä. Okei, se oli vaan kotiesseenä silloin, mutta mä tunsin suunnatonta ylpeyttä itsestäni. Toki matkan varrella vastaustyyli muuttui, enkä vastannut enää ihan koko alkuperäiseen kysymykseen, vain siihen, mitä kirkko opettaa. Jos mä nyt lähtisin tuohon kysymykseen vastaamaan, mä todennäköisesti lähtisin taas avaamaan uskontunnustusta, tosin ehkä vähän uusin sanamuodoin.

Nyt mä löysin vihdoin kuitenkin sen todellisen perspotkijan tälle mun oman uskon pohdinnalle. Eräs kaveri oli facebookissa jakanut linkin erään poikansa liikenneonnettomuudessa menettäneen isän blogiin. Mä luin kaikki tekstit kerralla, yhden kotimatkan aikana. Ja mä itkin. Mun tuli niin paha olla sen isän ja muiden läheistensä puolesta. Koskaan aiemmin mä en ole rohjennut, mutta silloin mä uskalsin rukoilla bussissa. Suljin silmät, ristin kädet ja lausuin äänettömän rukouksen Herralle. Se tuntui niin oikeelta. Rukouksen jälkeen mulle tuli hyvä, rauhallinen olo. Oli hyvä olla siinä, juuri silloin.

En mä vieläkään ihan täysin osaa sanoa mihin mä uskon, mutta mä etsin. Hyräilen mielessäni Pekka Ruuskan laulua "Anna mun etsiä", se kuvastaa hyvin mun tämän hetkistä tilaani oman uskoni kanssa. Mä etsin sitä omaa tapaani uskoa, ehkä jopa etsin uskoakin. Siinä laulussa on aivan äärettömän hyvä kertosäe, siihen mä tällä hetkellä turvaudun.

"Anna mun etsiä ja olla epävarma.
Anna mun nähdä maailmaa.
Anna mun tieltä joskus harhaan horjahdella.
Anna mun löytää takaisin." (Pekka Ruuska)