Opinnot ovat edenneet siihen pisteeseen, että suuntaavat ammatilliset opinnot ovat alkaneet kovalla rytimällä. Tämä on itseä haastanut paljon, koska meillä on ryhmässä henkilöitä, joiden läsnäollessa haluaisin olla mieluummin mahdollisimman näkymätön ja opinnoissa joudumme pitämään esimerkiksi lyhennettyjä versioita rippikoulun oppitunneista tai ohjaamaan muuten erilaisia hetkiä. Haluaisin poistaa nämä muutamat ihmiset pois, tai vaihtoehtoisesti olla tekemättä ohjausnäytettä, sillä olo menee aivan kamalaksi. Onnea on muutamat opiskelukaverit, jotka tsemppaavat ja tukevat tuomitsematta, mutta ei se silti helppoa näistä asioista tee.
Tämä on saanut aikaan myös sen, että olen harkinnut opintojen keskeyttämistä väliaikaisesti, mutta lopulta olen päättänyt kuitenkin purra hammasta ja saada suoritettua opinnot heistä huolimatta. Lähiopetuksia ei ole enää kuin yhden lukukauden verran tämän kuluvan kevään lisäksi. Nämä ammatilliset suuntaavat opinnot ovat kuitenkin herättäneet pohdintaa myös siitä miten yhdistää omaa uskoa ja opintoja. Paljon on joutunut muistuttamaan itseään siitä, että kun pyytää korkeimmalta apua, ei se apu tule aina sellaisena kuin itse toivoisi, mutta jonkinlaisen rukousvastauksen saa kyllä. Yllättävän hyvin esimerkiksi on järjestynyt uusi ryhmä tai muuten tehtävien teko, kun on vain uskaltanut sanoa tarvitsevansa apua ja pyytänyt sitä myös rukouksessa.
Saan olla kiitollinen siitä, että mulla on opiskelukavereita, jotka ovat ottaneet minut ryhmäänsä ja joiden kanssa ei tuomita, vaikkei aina pystyisikään panostamaan 100%. He ovat myös kannustaneet työnhaussa ja muussa sekä saaneet aikaan olon, että kuulun taas johonkin porukkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti